Turku - Helsinki - Peking

Kirjoitettu bussissa matkalla Turusta Helsinki-Vantaan lentokentälle, julkaistu lentokentän Cafe Picnicissä

Kaksi viikkoa Suomessa meni kuin lentäen... Ja taas olen matkalla lentokentälle. Taas kerran pitää sanoa hei heit kaikille.

Kotiinpaluu oli outoa, yhtäkkiä olin vaan takaisin kaiken tutun keskellä. Jotkin asiat olivat muuttuneet, mutta kuitenkin kaikki oli samanlaista kuin ennen. Ehkä sama olo tulee kun pääsee omaan huoneeseen Pekingissä. Tunne, että yhtäkkiä olen taas täällä ja kaikki on jotenkin niin tuttua. En kyllä kokenut kulttuurishokkia, josta niin monet palaajat puhuvat. Kiinaa ei ehtinyt tulla vielä ikävä.

Ehkä sitä on alkanut oikeasti oivaltamaan, ettei mikään pysy samanlaisena, että kaikki muuttuu koko ajan.

Monta kertaa olen havainnut, että kaikki asiat, joita on etukäteen pelännyt tai jännittänyt, ovatkin loppujen lopuksi olleet täysin helppoja. Jännitin koulun alkamista, yläasteelle ja lukioon menemistä, Amerikan matkaa, yliopistolle menoa, Kiinan matkaa. Kun olen päässyt paikalle, kaikki on vain jotenkin ihmeellisesti sujunut. Kaikesta olen selvinnyt. Joten ehkä on täysin aiheetonta pelätä gradun kirjoittamista, töiden hakemista tai mahdollista työttömyyttä. Kai niistäkin sitten selviää jotenkin. Ei se pelkääminen ja jännittäminen ja stressaaminen auta yhtään.

Miksi ajauduin kirjoittamaan tästä aiheesta?

Koska olen matkalla lentokentälle ja lähdössä Kiinaan. Ja pitää sanoa hei hei. Ja joudun olemaan taas puoli vuotta pois. Ja koska kurkussa on ikävä pala, joka meinaa saada taas kyyneleet silmiin.

Matkustaminen avartaa?

Lisäys, kirjoitettu Pekingin yliopiston Shao Yuan Guest House nro.7:n kahvilassa

Lentomatka meni nopeasti, seitsemän tuntia suorastaan lensivät ohi (joo, huono vitsi, mutta olen hiukan väsynyt kun olen ollut hereillä yli vuorokauden...)

Pääsin ilman ihmeempiä kommelluksia kampukselle, löysin heti oikean bussin ja kävelin sitten lopun matkaa. En viitsinyt ottaa taksia, kun matkaa oli vain vajaa pari kilometriä, ja halusin päästä vähän liikkumaan.

Ja kampukselle päästyäni koin tuon odotetun tunteen: "Taas täällä..." Kaksi viikkoa meni niin nopeasti, ne tuntuvat lähes epätodellisilta. Olen iloinen, että olen taas täällä. Ja surullinen, että piti lähteä pois Suomesta... Riittänee jos sanoo, että on hieman sekava olotila.

Muuten, bussissa istuessani jostain aivojen takanurkasta hiipi hassu ajatus. "Ei tämä nyt näin helppoa voi olla, kyllä kohta jostain iskee jokin ihme kiinailmiö..." Ja eipä ollakkaan, kun pääsin kampukselle törmäsin yhteen kaveriin, joka ilokseni kertoi, ettei netti ole toiminut asuntolassa muutamaan päivään. Voi sitä riemun kiljahtelua, kun menin huoneeseeni toteamaan ihan itse että "palvelinta ei löydy!" No, konstit on monet, sanoi Kaisa kun pakkasi läppäriään kantokassiin ja lähti kahvilaan. Pekingin yliopiston kampuksella nimittäin on langaton, ilmainen nettiyhteys (Kiinan sisäinen siis, ulkomaailman sivustojen selaus on maksullista) , joka jollain ihmeen konstilla on onnistuttu rajaamaan niin, ettei se toimi asuntolan seinien sisäpuolella. Jänniä ja kekseliäitä nämä kiinalaiset, eikö? Eli nyt siis kökötän kirjoittamassa tätä ja hörpin cappucinoa.

No mutta, täällä ollaan taas, yhtenä kappaleena vaikkakin hieman väsyneenä.

Pärjäillään!